Maailma on peili

Maailma on peili. Maailma on peili.

Heräsin näihin sanoihin ja aloin tunnustelemaan asiaa tarkemmin. Olen Krishnamurtini ja Ramana Maharishini aikoinaan lukenut. Minua kiehtoi Advedinen ykseyden näkökulma, joka tiivistetysti tarkoittaa, että on vain yksi. Sinä, joka on Jumalallinen, ja joka tarkastelee maailmaa omien maailmankuvallisten silmälasiensa läpi.

Tämä näkökulma on vieras Läntiselle ajattelulle, jossa olemme egoistisessa kuplassamme ja tarkkailemme maailmaa joka saattaa olla potentiaalisesti joko uhkaava tai rakastava tänään. Kerromme tarinoita päämme sisällä muista ihmisistä, nuo tarinat materialisoituvat. Muuttuvat juoruiksi. Alamme uskoa tarinoihin ja kerätä kuulijakuntaa uskomuksillemme. Ja koemme tyydytystä, kun tarinamme "siitä ja siitä idiootista" hyväksytään. Keräämme armeijaa heikolle egollemme, jotta taustalla oleva oma pelkomme ja oma epävarmuutemme ei paljastuisi. Jotta heikkoutemme ei näkyisi. Ja nielemme salassa kyyneleet, jotka kaipaisivat tunteelleen lohduttajaa.

Itsensä kieltäminen niissä asioissa, jotka eivät sovi maailmankuvallemme on tätä päivää. Emme halua mennä tunteeseen, jossa meidät hylättiin, ja jossa päädyimme sitten hylkäämään itsemme. Emme näe maailmaa itsestämme osallisena, vaan olemme siitä erillisenä.

Maailma peilaa meille suoraan ja joskus viiveellä omat uskomuksemme. Oletko kokeillut katsoa toista ihmistä hiljaisuudesta käsin? Antaa hänelle vapaan tilan määrittää oman itsensä sinulle tässä hetkessä?Vain olla läsnäolo ja kuulla mitä hän haluaa olla. Edes monet kovapalkkaiset terapeuttimme eivät kykene tähän. Koulutus on muuri ja nippu uskomuksia, jotka alkavat mentaalisesti määrittää ja diagnosoida toista, bipolaari, alkoholistiperhe, itsemurha, maaninen, narkkari. On vaikeaa olla irti mielen vallasta, johon on hankittu oma maailmankuvallinen korkeakoulututkinto.

Maailman kompleksisuudessa tämä ei kuitenkaan ratkaise ydinongelmaa. Maailma peilaa ihmiselle hänen oman todellisuutensa riippumatta siitä, onko kyseessä kerjäläinen kadulla, psykoterapeutti tai asianajaja. Kaikilla meillä on heikkouksia. Kaikilla meillä on pelkoja. Kaikilla meillä on epävarmuuksia. Mutta harvalla meistä on rohkeutta nöyrtyä niiden edessä. Harva meistä uskaltaa edes kohdata toista ihmistä avoimin sydämin. 

Elämme läntisessä todellisuudessamme (jota muu maailma ihannoi) todellisuudessa, joka myy ja markkinoi meille keinoja välttää aitoa kohtaamista. Toisen ihmisen ja sitä kautta lopulta itsen. Suoritamme herooisesti uraa, perhettä ja harrastuksia ja luomme siitä kiiltokuvaa somealustoille. Jälleen, maskien takana on pelkoa, pettämisiä, mielenterveyden järkkymistä, lasten ja aikuisten uupumista yhteisesti hyväksyttyjen kohtuuttomien vaatimusten alle. 

Kuka markkinoi meille ajatuksen ja tunteen täydellisyyden tavoittelusta?

Kuka himmensi totuuden siitä, että maailma on peili. Siitä että pahin maalittaja tuntee kovinta kärsimystä. Riidanhaluisimman ihmisen sisällä on syvällä tarve aitoon rakkauteen ja hyväksyntään. Mielenkiintoinen tosiasia on se, että vaikka elämme teknologian huippua, seuraamme scifin muuttumista totuudeksi silmiemme edessä, tunteidemme ja sisäisen totuutemme edessä olemme kuin äitiä itkevät pikkulapset.

On helpompi syyttää maailmaa siitä, että se näyttää meille mitä me olemme, kuin ottaa vastuu siitä mitä me olemme. On helpompi projisoida viha toiseen ihmiseen, kun kohdata sisällä oleva häpeä, joka hallitsee elämää. On helpompi raivostua kun rauhoittua ja pohtia, miksi suutun. Pitäisikö meidän kasvaa ihmisinä, ottaa tunnetason vastuu itsestämme ja siitä missä elämä aiheutti haavan sisällemme? Pitäisikö lopettaa toisten syyttely, ja ymmärtää, että anteeksianto täytyy ensin tehdä sisällä. Ja sen tekeminen, ja siitä puhuminen auttaa lopulta myös toisia tekemään niin.

Maailma on peili. Maailma on peili. Pyydän että annat sille pienen ajatuksen tänään.

Arvojen kato - Totuuden häviö

 Arvojen kato - Totuuden häviö

Asutamme maailmaa, jossa tapahtuva muutos kiihtyy silmissä. Olemme nähneet digitalisaation ja globalisaation lieveilmiöineen kaappaavan maailman kehityksen kehdoksi, jossa data tulvii sisään ovista ja ikkunista. Internet, tietomme valtaväylä syöttää tajuntaamme asioita loputtomana virtana. Kaikki data ilmentyy tasa-arvoisena eteemme. Tiedon suodattamisen taito on se jalo totuuden etsijän suurennuslasi tämän valtavirran keskellä. Puhutaan toisella nimellä myös medialukutaidosta.

Elämme maailmassa, jossa se, joka luo suurimman metelin ja vaikuttaa vahvalta, saa koskemattomimman huomion. Aivan kuin kolmevuotiaat uhmaikäiset, raivoavat päättäjät ja asiantuntijat. Samaa asiantuntijuutta edustaa myös jokainen maallikko, joka haluaa ottaa vaikkapa kantaa robotiikkaan tai lääketieteelliseen innovaatioon. Businessjohtajat promotoivat rokotteita ja farmarit puhuvat digitaalisen maailman vaaroista. Jokaisella toki tulee olla sananvapaus, ja jokainen voi tuosta valtaväylästä kykyjensä mukaan informaatiota suodattaa. Mutta kuinka relevantteja ovat totuutena esitetyt todistelut julkisilla foorumeilla?

Tieteestä on tullut kirosana folihattujen markkinoilla, taustalla toimiva paha tiede saastuttaa väärillä mielipiteillä, joita ei toisinajattelijoiden todellisuuksissa kuulu vertaisarvioida, sillä se vie arvon pois ilmaisunvapaudelta, ja edustaa kontrollia.

Kontrollia, jota kuitenkin myös mieli tarvitsee, osatakseen analyyttisesti jäsentää todellisuutta. Muuten ollaan helposti pelkän tunteen varassa.

On luotettava jonkinlaiseen meridiaaniin, kriittisen massan kautta ilmentyvään totuuteen. Muuten jokainen huuto puskista alkaa määrittää tuota totuuden meridiaania.

Elämme maalittamisen maailmassa, jossa syyllisiä haetaan suurin äänin somealustoilta. Se on maskattua pahaa oloa, joka halutaan usein kohdistaa jopa syyttömään osapuoleen. Oikeusmurhia tapahtuu maalittamisen kautta oikeusvaltioissa, joissa jokainen perätönkin todiste on oikeudenmukaisuuden nimissä tutkittava. Ihmiset ovat menettäneet järkensä ja älynsä näissä ajojahdeissa, joissa ainoa tyydytys on se, että haluttu pää saadaan vadille, vaikka mikä olisi.

Ovatko ihmiset ihmiskuntana lopulta sekaisinkin kaiken disinformaation, henkisen pahoinvoinnin, lääkityksen ja huumeiden keskellä? Totuuden meridiaanille on vaikea päästä kun pää on usvassa ja mieli sumea katkeruudesta ja kostonhimosta. Karrikoitua ehkä mutta myös osa totuutta. Me emme voi hyvin, ja se on ajan kuva. Me elämme jonkinlaisessa pimeydessä, ja se on ajan kuva.

Noin 20 vuotta sitten aloin tuntea, että elän kulttuurissa, jota kansoittaa kateus ja katkeruus. Jossa toisen vahinko on ivan kohde, eikä useinkaan herätä ihmisessä auttamisen tai empatian halua. Ihmisissä täällä syvään juurrutettu häpeä säätelee alitajunnasta kulttuurista tietoisuuttamme, jossa vapaa, riemukas ja itseään vahvasti ilmaiseva ihminen on uhka. Se on uhka sillä se on etäinen muisto siitä mitä me emme uskalla itsessämme olla. Erilaisuus on myös uhka, sillä se haastaa näitä syvään urautuneita tunnerakenteita. Maskeja siis naamalle ja pillerit naamaan, turrutetaan mieli, turrutetaan tunteet.

Arvot ovat hukkuneet jonnekkin elovena -peltojen hiljaiseen liikkeeseen menneisyytemme kuvastoissa. Ehkä joskus meillä oli selkärankaa, ennen kun se katkottiin, lääkittiin ja sekoitettiin sekavilla totuuksilla? Yhteiskunta, joka on menettänyt arvonsa, on menettänyt moraalinsa myös. Yhteiskunta, jossa arvoista ei piitata menettää myös yhteyden totuuteen. Verrattavissa siihen, että me lääkitsemme tunteemme pois häiritsemästä, me raivoamme ja seuraamme somesisältöjä totuutta kriittisesti punnitsematta.

Pimeyden ja valheen aikakausi. Intiassa ajasta puhuttiin nimellä Kali Yuga, aika jolloin epätotuus vallitsee. Varmasti tälle on myös meillä hengelliset vastineemme. Apokalyptisen maailman kuvasto astuu verkkokalvoillemme uutisten kautta. Ihmisiä kuolee, kun he puhuvat totuuden vuoksi. Ihmisiä kuolee ylempien päättäjien eskaloimien puhdistusten vuoksi. Ihmisiä kuolee nälkään, sotaan ja hätään. Ja lääkityt aivomme tuijottavat kuvastoa kuten mantraa, jota tulee seurata, ja joka toistaa itseään jokainen päivä. Sopivan kaukana meistä, sopivan mukavasti, sopivia teemoja kahvipöytäkeskusteluun. Mutta ei mitään, mikä juurikaan omaa mieltä liikuttaisi.

Jonkinasteinen narsismi leimaa myös aikaamme. Jokainen haluaa olla framilla ja jokainen asia esitetään minä -muodossa. Kuin kolmivuotiaat huomionhakuiset lapset esittelemme takapuolia, ruoka-annoksia ja lomamatkoja somealustoilla. Sormet hamuavat älylaitteille tarkastamaan, tuliko pikavoittoja, montako tykkäystä. Montako ihmistä haluaa minun tarinani ja totuuteni. Harmi vain, että tämä on varsin yksinäistä. Tästä puuttuu toisen aito läsnäolo, tästä puuttuu toisen ihmisen kokonaisvaltainen tulkinta. Tämä antaa myös mahdollisuuden itsensä kokonaisvaltaiselle huijaamiselle. Tuskin kukaan on mitään sitä pelkästään, mitä alustoilla itsestään esittää.

Kun on kasvanut maailmaan, joka oli analoginen, jossa polkupyöräilimme tarkastamaan onko kaveri kotona, tämä tuntuu piinallisen irrallislta ja korvienväliseltä. Keho on irti mielestä ja se saattaa olla yksi pahoinvointia generoiva tosiasia.

Arvot, hyvyys, totuus, yksinkertaisuus, vaatimattomuus. Olen kohdannut niitäkin. Saattaa olla että sen onnellisen vanhuksen olemuksessa, josta paistaa hyvä elämä ja tyytyväisyys. Onnellisuuden aura ympäröi. Tai lapsen riemu vesilammikosta. Koiran aito ilo. Kyllä niitäkin on, mutta ne on välillä poljettuna alennuslaatikon pohjalle. Megaotsikoihin pääsee ainoastaan draamalla. Ja draamalla on niin monesti rumat kasvot, ja ruma taustatarkoitus. Se ei edusta korkeampaa älykkyyttä sen edessä, mikä on todellinen potentiaalimme vaikkapa hyvyyteen.

Miten arvojen kuolemasta syntyy elämää? Siten että me heräämme. Me heräämme hyvyyteen toisessa ihmisessä ja maailmassa ja etsimme sitä tietoisesti. Siten, että emme vaella tajuntamme turrutetussa tilassa mielipiteiden viidakossa etsiessämme jotakin mistä voisimme provosoitua. Siten, että me siirrämme katseemme omasta kärsimyksestä maailmaan. Ja siihen tosiasiaan, että senkin energian, jonka käytämme itsessämme märehtimiseen tai takapuolemme kuvaamiseen ja editointiin, voimme käyttää hyvään. Tässä maailmassa ja tämän maailman vuoksi.