Sain hiljattain kuulla, että eräs minulle tärkeä henkilö oli menehtynyt. Isoisäni hengessä, tämä oli minun kokemukseni hänestä. Tapasin hänet pienessä meksikolaiskaupungissa pian 8 vuotta sitten, ja tunnistimme toisemme välittömästi. Robert oli taiteilija ja mummoni ikäinen. Hänellä oli nuorempi meksikolaisnainen rakastajana ja villi luonne. Ja suuri sydän. Eräänä päivänä hän kysyi, haluanko tietää, mitä nimeni tarkoittaa?
Nyökkäsin. "Fleetiness of time", sitä Annika tarkoittaa. Sanskritiksi. Hiljenin. Ajan katoavuus. Jotenkin tuo kosketti syvältä. Sitä osaa joka tietää olemassaolosta enemmän. Joka kokee syvemmin kuin vaan sen, mikä on pintaa. Ja joka tietää totuuden. Aika katoaa. Materiaaliset muotomme katoavat. Mitä jää jäljelle. Rajaton vapaus. Avaruus. Henki. Nanosekunnissa tämän toteamuksen jälkeen kävin läpi suuren tunneskaalan ja näiden ajatusten vyöryn.
Ja tunsin. Tämä ihminen tuntee minut sisältä. Ja tiedän sen. Ja sinäkin tiedät. Kun kohtaat tällaisen sielun. Välimatka katoaa. Te supistutte tähän hetkeen. Ja raotatte toisillenne totuuden verhon takaa. Todellisen olemuksenne.
Se vaatii rohkeutta ja voimaa. Ja koettua elämää. Että uskaltaa. Katsoa omien muurien taakse. Pelkojen ja valheiden. Sinne missä henkemme asuu.
Ja minä olen ajan katoavuus. Yhtä varmasti kuin tuo lause on totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti